Etusivu » Blogi » Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen » 2017 » Raiskausten ja muidenkin rikosten selvittämisen kynnyksistä

Raiskausten ja muidenkin rikosten selvittämisen kynnyksistä

Julkaistu 20.2.2017

On hyvä asia, että rikosten selvittämisen tasosta keskustellaan myös julkisesti. Mediassa (HS 26.1.2017) oli laajasti esillä raiskausten selvittäminen ja siihen liittyen myös suurimpien kaupunkien ja poliisilaitosten vertailua. Esille tulleisiin eroihin näytti sisäministerikin ottaneen kantaa, ja virkamiesselvitystä eroavuuksista oltiin käynnistämässä. Hyvä on asioita selvittää, ei siinä mitään, mutta ennen kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä kannattaa katsoa asiaa vähän laajemmasta näkövinkkelistä.

Kun poliisi tilastoi rikoksen selvitetyksi, ollaan usein kaukana siitä, että joku joskus rikoksesta tuomitaan. En nyt tarkoita pelkästään ajallista viivettä, vaan tarvittavan lisätyön ja erilaisten epävarmuustekijöiden määrää. Raiskausrikokset ovat erinomainen esimerkki siitä, miten poliisin tilasto ja prosessuaalinen lopputulos ovat usein hyvin kaukana toisistaan. Pohjimmiltaan kyse on todennäköisyyksien nousevista kynnyksistä, joiden ylittymistä jutun eteneminen vaatii.

Poliisi toimittaa esitutkinnan jossakin asiassa, jos siinä on "syytä epäillä" rikosta. Se on huolellisesti harkitsevan ihmisen päätelmä siitä, että tavalla tai toisella – esimerkiksi rikoksen uhriksi ilmoittautuneen kertomana – tietoon tullut tapahtumien kulku saattaa olla totta, ja että tuo tapahtuma on laissa rikokseksi säädetty teko. Esitutkinnan käynnistämiseen riittää siis melko alhaisen tason todennäköisyys.

Jos vähintään tämä epäilyksen taso säilyy, ja kaikki asian edellyttämät kuulustelut ja muut tutkintatoimet saadaan suoritettua, poliisi toimittaa jutun syyttäjälle syyteharkintaan. Kyseisen uutisjutun yhteydessäkin jo kerrotuin tavoin kaikki nämä tapaukset tilastoidaan selvitettyinä rikoksina.

Seuraavassa vaiheessa, syyteharkinnassa, syyttäjä päättää aina itsenäisesti siitä, nostetaanko jostakin poliisin – tai tullin, rajavartiolaitoksen tai puolustusvoimien – rikoksena tutkimasta asiasta syyte tuomioistuimessa vai ei. Syyteharkinta koskee sekä näyttö- että oikeuskysymyksiä. Syyttäjälle ei näytöksi riitä "syytä epäillä", vaan syyttämisen tueksi tarvitaan "todennäköiset syyt". Pian eläkkeellä jäävä oikeuskansleri, OTT Jaakko Jonkka on tehnyt ansiokkaan 393-sivuisen väitöskirjan siitä, mitä nuo kaksi sanaa tarkoittavat. Tiivistän sen tässä toteamukseksi siitä, että syytekynnyksessä kyse on huomattavasti tutkintakynnystä korkeammasta todennäköisyyden asteesta. Havainnollistan tätä eroa alempana muutamilla esimerkkiluvuilla.

Syyteharkinnassa voi käydä myös niin, että poliisin tutkinta "menestyy" osittain. Poliisi on esimerkiksi kuulustellut rikoskumppaneina kolmea henkilöä, mutta syyte nostetaan vain kahta vastaan. Tai poliisi on epäillyt yhtä henkilöä tapon yrityksestä, mutta syyttäjä arvioi oikeuskysymyksiä tahallisuudesta eri tavalla ja nostaa syytteen törkeästä pahoinpitelystä.

Nostettu syyte tutkitaan tuomioistuimessa, jolle myös esitetään käytettävissä oleva, tarpeellinen näyttö. Nimensä mukaisesti esitutkinta on vain esitutkintaa. Siitä syntyvä esitutkintapöytäkirja on syyttäjän työkalu, josta ei sellaisenaan tule sellaista aineistoa, johon tuomioistuin voisi ratkaisunsa suoraan perustaa.

Tuomioistuin ratkaisee rikosasiat ja voi tuomita rikoksesta vain silloin, kun tuomitsemiskynnys ylittyy. Syytekynnys ei siihen riitä, tutkintakynnyksestä puhumattakaan. Syyllisyydestä ei saa jäädä "järkevää epäilyä". Tuostakin sanaparista voisi kirjoittaa väitöskirjan. Kyse on kokonaisarvioinnista, joka vakuuttaa tuomarin. Moni tulee tuomituksi kiistämisestään huolimatta, kun muu näyttö jutussa on riittävän painavaa ja vakuuttavaa.

Tuomioistuin voi tuomita vain niistä tapahtumista, mistä syyttäjä on syyttänyt. Syyttäjän pitää osata tarkistaa syytettään niin, että eri vaihtoehdot ovat tarvittaessa tuomarin käytettävissä. Samalla syytetyllä on mahdollisuus puolustautua kaikkia häntä vastaan esitettyjä vaihtoehtoisiakin syytteitä vastaan. Tuomio jostakin teosta ei voi tulla puskista, yllätyksenä.

Käytännössä nuo kynnykset näyttäytyvät eri rikoksissa hyvin erilaisina vertailulukuina. Rikosten ilmitulomekanismi vaikuttaa paljon. Kun poliisi tavoittaa keskivertorattijuopon ajosta, ja juopumus todetaan saman tien hengitysilmasta, ei näissä juridiikaltaankin selvissä jutuissa ymmärrettävästi juurikaan "hävikkiä" synny matkalla syyttäjän kautta tuomiolle.

Toista ääripäätä edustavat esimerkiksi raiskaukset ja työturvallisuusrikokset, eri syistä tosin. Raiskauksissa ei tyypillisesti ole ulkopuolisia näkijöitä ja kuulijoita, eikä uhrissa ole aina väkivallan merkkejäkään. On sana vastaan sana, ja kummankin osapuolen versiota mahdollisesti puoltavat seikat. Kiperistä näyttökysymyksistä ei ole pulaa.

Työturvallisuusjutuissa seurauspuoli on usein selvä: esimerkiksi leikkuriin jäänyt etusormi. Vastuukysymykset ovat epäselviä. Kenen vastuulla on sitä edeltänyt tapahtumien kulku? Silloin arvioitavana voi olla koneen hankinta ja suojaus, aiemmat vaaratilanteet, työntekijän perehdytys ja valvonta tai jopa yrityksen työturvallisuuskulttuuri. Kuka jätti jotakin tekemättä? Onko joku tehnyt tai tekemättä jättänyt jotakin huolimattomuuttaan? Tulkinnallisia oikeuskysymyksiä riittää.

Poliisilta "selvitettyjä" raiskauksia tuli syyteharkintaan vuonna 2016 yhteensä 446. Samana vuonna syyte nostettiin 199 tapauksessa. Vastaavasti käräjäoikeuksissa annettiin tuolloin 144 raiskaustuomiota. Edellä olevat luvut eivät monestakin syystä ole aivan suoraan vertailukelpoisia, mutta karkea prosessiennuste on: poliisin tietoon tulleista ja kirjaamista raiskauksista kolme neljästä toimitetaan syyteharkintaan, niistä joka toisesta nostetaan syyte ja nostetuista syytteistä kolme neljästä päätyy tuomioon. Sen valossa rikosasioiden käsittelyyn ja tilastointiin perehtymätön kansalainen saa poliisin kirjaamasta ja raportoimasta raiskausten selvitysprosentista, poliisilaitoksittain 57,1–85,9 %, aivan liian auvoisen kuvan rikosvastuun kattavuudesta näissä asioissa.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että vuonna 2016 vastaavasti törkeissä rattijuopumuksissa syytteisiin johti yli 98 % tapauksista ja syyte menestyi yli 96 %:ssa tapauksissa. Näissä asioissa poliisin selvitysprosentista puhuminen on jo lähempänä siitä syntyvää mielikuvaa oikeusjärjestelmämme todellisuudesta.

Myös alueelliset erot ovat suuria. Poliisilaitosten "paremmuusjärjestys" raiskausten selvittäjinä voi muuttua, jos vertailukohdaksi otettaisiinkin nostetut syytteet tai langettavat tuomiot. Kun laatueroista puhutaan, niin tutkinnan laatu – ainakin syyttäjän silmin – voi vaihdella samankin poliisilaitoksen sisällä aika paljon sen mukaan, kenestä tutkijasta ja millaisesta tutkijan otteesta on kulloinkin kysymys. Samaa saattaisivat toki käräjätuomarit sanoa raiskausjuttujen syytteistä ja syyttäjistä.

Jos yksittäisen rikoksen selvittämisestä puhutaan, on aina muistettava korrekti esittämistapa. Tekeillä oleva EU:n direktiivi syyttömyysolettamasta (EU 2016/343) kiinnittää siihen paljon huomiota. Viranomaisten julkisissa lausumissa ei saa viitata epäiltyyn tai syytettyyn henkilöön syyllisenä, niin kauan kuin syyllisyyttä ei ole laillisesti näytetty toteen. Läheskään aina sitä ei saada näytetyksi.

(2 )

20.02.2017 17:03 Jouko Nurminen

Ei mustaa tai valkoista, vaan harmaan eri sävyjen erottelua hämärässä. Tätähän vaativan rikosasian selvittely on. Hyvä ja tarpeellinen asian avaaminen valtakunnansyyttäjältä.

23.02.2017 12:44 Pia Salmi - www.poliisi.fi

Peukuttaisin, jos olisi mahdollista. Seksuaalirikostutkijana samat sanat Nurmisen kanssa. Kiitos.

 
Sivun alkuun |